Mä oon pitkään harkinnu tän postauksen kirjottamista, en tiedä miten alottaisin ja mistä. En tiedä ootteko huomannu, mut mä olin tosi masentunu Nikon syntymän jälkeen. Mikään ei jaksanut kiinnostaa, Nikon hoitaminenkin oli suuri saavutus päivässä (kyllä mä sen kuitenkin joka päivä hoisin, täysillä, kunnolla ja oikeaan aikaan), mut siihen meni koko energia. Jos olis ollut mahollista, mä oisin vaa nukkunu nukkunu ja nukkunu. Mä en koskaan käyny missään, olin aina kotona tekemättä mitään. Jos oli mahollisuus päästä pois kotoa, mä lähin.
Välillä tunsin ihan yltiömäistä rakkautta Nikoa kohtaan, joskus en tuntenut mitään. Tottakai kokoajan mä rakastin, mut en osaa selittää sitä. En ois mistään hinnasta luopunu Nikosta, vaikka välillä olin niin helvetin väsynyt. En tarkota nyt fyysistä, vaan enemmän henkistä väsymystä.
Sit mä puhuin siitä. Kerroin ääneen neuvolatädille kaiken mitä tunsin, itkin ja itkin. Sain sanottua ne sanat "Mulla on paha olla". Se autto. Sain apua. Kävin juttelemassa pari kertaa psykologille. Aloin kirjottamaan runoja taas. Kirjotin kaiken mitä tunsin, mitä en tuntenut. Mietin elämää tosissani, mitä haluan tulevaisuudelta, mitä luultavasti tuun saavuttamaan. Sillä mä sain ilon takasin. Välillä vieläkin masentaa, on viikkoja ku en vaan yksinkertasesti jaksa muutakun hoitaa Nikon, väsyttää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mut ne kai kuuluu asiaan?
Mä luulin, et se vauva-aika ois ihanaa aikaa (niin se kyllä olikin), mut oli paljon raskaampaa mitä mä ajattelin. Nyt on helpompaa, tosi paljon helpompaa. Johtunee varmaan siitä, et oon saanu elämän ilon takasin, tottunut jo siihen et mä huolehdin ihmisestä 24/7, vaikkei se olis mun kanssakaan, vaan vaikka isin kanssa kotona.
Tätä kai kutsuttiin synnytyksen jälkeiseks masennukseks. Mä selvisin. Ja toivon, että muutkin selviää.
♥: Jonna
Blogiasi oon lukenut anonyyminä, mut nyt ajattelin kommetoida ekaa kertaa!
VastaaPoistaOsaan samaistua aika paljon, samoja fiiliksiä ollut mun tyttären syntymän jälkeen. Mä en vaan uskaltanut sanoa kenellekään.. Sain tyttäreni 17-vuotiaana ja pelkäsin siksi että mua pidetään huonona äitinä jos en jaksa tai kerron miltä musta tuntuu, nykyään osaan onneks ottaa jo rennommin ja avata suuni. Mulla on onneksi ihana tukiverkosto , vaikka lapsen isä ei siis kuviossa ole ollut mukana laisinkaan kun hän ei halua.
Nykyään kuitenkin seurustelen ihanan vanhemman miehen kanssa ja asiat on paremmin.
Sun postaukset on aina mukavaa luettavaa, tämä varsinkin herätti ajatuksia.
Jään seurailemaan!
Ps. jos haluat käy vilkaisemassa http://snaanajamimbu.blogspot.fi/
Kiitos kommentistasi! Aika moni noin tuntee, mut silti se on tabu mistä ei uskalleta puhua. Oletetaan samantien ettei lapsesta välitetä, vaikkei se niin menekkään. Mullakin on vahva tukiverkosto, vaikka joskus tuntuukin sille ettei ole. On ihania ystäviä, ihana perhe ja ihana mies.
PoistaKäyn ehdottomasti tsekkaamassa!
Mulla oli yläasteella myös masennusta ja olen sen voittanut. Mutta kyllä tulee niitä päiviä kun masentaa eikä jaksa. Onneks on suuri tukiverkosto. Tiedän hyvin miltä susta välillä tuntuu <3 voimia! <3
VastaaPoistaMäkin olin yläasteella masentunu. Selvisin perheen tuella, tosin oli reilun kuukauden psykiatrisella osastolla hoidossa, ihan vaan sen takia et pääsin pois Mikkelistä ja täällä olevista ihmisistä. :)
PoistaKiitos <3