Teiniäideistä inspiroituneena: Ensimmäinen vuosi äitinä

Kattelin tässä samalla teiniäitien tämän kauden viimeistä jaksoa ja siellä puhuttiin menneestä vuodesta, joten siitä inspiroituneena ajattelin kirjoittaa mun näkökulman ensimmäisestä vuodesta äitinä.

Alku oli todella outoa, kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Onhan mulla lasten kanssa paljon kokemusta ollut aikasemmin, mut se tunne kun tiedät ettei sitä haetakkaan pois. Se on nyt sun. Sun pitää kasvattaa, hoitaa ja huolehtia, koko loppuelämäsi ajan. Jaksoin hyvin valvoa, jaksoin hoitaa. Jaksoin pestä, jaksoin viihdyttää. Ainoa mikä teki tiukkaa, oli olla kotona. Mä en ole koskaan ollut koti-ihminen, mun on pakko päästä johonkin. Jaksoin kuitenkin, Nikon takia. Helpotti huomattavasti se, että mukana oli kokoajan toinen, joka pysty vahtimaan Nikoa. 

Ensimmäiset kuukaudet olivat todella ihania, kaikki oli ihanaa ja kaikki meni hyvin. Sitten väsyin. Väsytti, ärsytti, vitutti ja väsytti vielä vähän lisää. Mikään ei tuntunut miltään, kaikki oli rutiininomaista ja pakkopullaa. Muutto Mikkeliin. Elin parikuukautta kaksin Nikon kanssa, jolloin tajusin mitä on oikeasti olla yksinhuoltaja. Tomi oli mukana silloinkin, mutta hoidin yksin talouden niin siivoamisen kuin raha-asiatkin. Saimme molemmat ajatella ja päätimme yrittää vielä. Muutto yhteen, Mikkeliin. Elämä helpottui. Mua ei enää ahistanut asua kaukana kaikesta, vaan jaksoin päivästä toiseen ystävien ja perheen tuella. Nikolla on hoitaja melkeinpä aina puhelin soiton päässä, mikä helpottaa elämää huomattavasti, vaikkei sitä hoitajaa tarvitsisikaan. Ihmisiä käy kylässä, voin poistua kotoa ihan vaan vaikka kaupunkiin pyörimään, katselemaan muita ihmisiä. Voin soittaa kavereille, voin nähdä niitä. 

Väsymys siis helpottui, oli ihana touhuta ja olla kotona Nikon kanssa. Tein päätöksen että syksyllä mä meen kouluun ja Niko saa aloittaa hoidon. Kesällä Tomin loma oli ihanaa aikaa, tehtiin asioita perheenä, nukuttiin pitkään ja vain oltiin ja rentoiltiin. Syksy tuli, koulu alko. Väsymys nosti taas päätään, mutta helpottui vähän ajan päästä. Oli ihanaa, kun lähes päivittäin näki aikuisia ihmisiä, ei tarvinnut jutella vauvajuttuja, sai juoda kahvinsa lämpimänä ja olla ihan hiljaa. Mutta oli myös ihana hakea Niko hoidosta, nähdä ne nauravat kasvot, tulla kotiin leikkimään oman rakkaan ihanan lapsen kanssa. 

Arki, elämä ja asiat on helpompaa ja helpompaa kokoaika, mitä enemmän Niko kasvaa. Vauva aika oli ihanaa, mutta ihanaa on tämäkin, nähdä kun oma lapsi leikkii, oppii kokoajan uutta ja tulee halaamaan leikkien välissä.

Mä rakastan tätä, mä rakastan sitä, mä rakastan olla äiti! 
♥: Jonna