20

Hyvää syntymäpäivää minä!

Päiväunitaistot

Niko on aina käyny nykkumaan päiväunille helposti. Nukkuu yleensä sellaset 2-4h. Noh, nyt siihen on tullut muutos. Niko on parin päivän ajan temppuillu vaan ton nukkumisen kanssa. Ei suostu nukahtamaan, ja jos nukahtaa, herää puolen tunnin päästä.. Rytmit meillä on aina ollut samat, ja laitan Nikon nukkumaan kun näyttää väsyneeltä. Kahdet pitkät päikkärit on vaihtunut yhteen lyhkäseen uneen. Oppiiko Niko sit vaan niin paljon uutta nyt, että se vie halun nukkua? Vai alkaako olla jo niin iso poika, että pärjää helposti yhillä 30 min unilla? Mä en oo heti luovuttanut, vaan vaikka tarpeen vaatiessa käynyt antamassa tuttia/maitoa niin kauan, et Niko nukahtaa. Tänäänkin aloin laittaa Nikoa päiväunille 12.00, nukahti kyllä helposti. Heräs 12.30 ja halus leikkiä, tai oikeestaan kiukutella. Annoin vähän lisää maitoa, laitoin Nikon meidän sänkyyn ja nyt on ainakin toistaiseksi hiljasta.. 

Miten teillä n.7kk ikäset nukkuu päiväunia? 

SYNNYTYSKERTOMUS

Mä ajattelin kirjottaa tän nyt, vaikka aikasemmin julkasinki noi kuvat. 

 Eli, mullahan oli raskausmyrkytys, ja olin aika monta viikkoa sairaalassa. Käynnistyspäätös tehtiin 2.7.2012 (rv 37+2). Aloitettiin yhdellä murusella, ja siitä sitten kasvatettiin annosta pikkuhiljaa. Ei mitään reaktiota. Pieniä supistuksia siellä täällä. En ollut viikossa auennut yhtään. Lauantaina (7.7) lääkäri sitten teki päätöksen, että seuraavana päivänä leikataan ellei yöllä tapahdu jotain edistystä. Illalla tehtiin sitten jo valmistuksia leikkaukseen. Otettiin käyrät, verikokeita ja tyhjennettiin suoli (hyi helvetti).

 

Seuraava aamu tuli. Yöllä en ollu auennu senttiäkään, ja olin nukkunu paremmi ku koko sairaalassa olo aikana. Mun sisko ja T tuli 8 maissa sairaalaan. Lääkäri tuli moikkaamaan, kysy vointia yms. Mulla ei ollu mitään hajuakaan, mihin aikaan mut leikattas. Sain vatsahappoja rauhottavaa lääkettä, mulle laitettiin katetri ja sit odoteltiin. Mun ei tarvinnu odottaa kauaakaan, kun hoitaja tuli sanomaan että nyt lähetään. Leikkaussaliin mut vietiin sängyssä.

Mun sisko jäi matkalla synnärille, ja mä jatkoin matkaani kohti leikkaussalia. T jäi pukemaan johonkin vaatteet joilla pääs mukaan leikkaussaliin. Leikkaussaliin tuli anestesialääkäri, joka pisti muhun spinaalipuudutuksen. Yhellä hoitajalla meinas mennä hermo, ku en meinannu pysyä paikoillani. :D Mut ai saatana se sattu, ku ne tunki sen ainaki 5 metriä pitkän neulan mun selkärankaan!! Sen jälkee ei koskenu enää mihinkää, olo oli ku oisin leijunu ilmassa.. Hoitaja kokeili vielä semmosella kylmällä lapulla, et tunnenko mitään. Oli jännä olo, ku tisseillä tuntu kyllä tosi hyvin ku se paino sitä, mut mahan kohdalla ei tuntunu enää muutaku kylmää.. Ne nosti mun tissien kohdalta ton mekon ylös, T tuli mun viereen istumaan, mulle laitettiin happinaamari naamalle ja verenpainemittari käteen. Mun kädet laitettiin semmosilla siteillä kiinni siihe leikkauspöydälle. Toisen käden sain irti ku pyysin, ku halusin pitää Ttä kädestä kiinni. Ihmisiä tuli vaan esittäytymään, ja olin vaa et "moi" :D Mä en loppupeleissä ees nähny mitää, ku ei ollu lasit päässä ja silmistä valu vettä. Siinä vaa sitten odoteltiin ku lääkäri vetää mun mahaa auki. Jossain vaiheessa tuntu semmosta painetta, ihaku joku ois maannu mun keuhkojen päällä. Alle minuutti siitä, kuulu karjasu. Mun poika on syntynyt! Kuulin ku lääkäri selitti jollekkin, että liikaa oli lapsivettä ja jotain. Poika näytettiin mulle äkkiä, ja sit se lähti. Mä makasin vaa tyhmänä siinä pöydällä. Kohta vauva tuli uudestaan mun silmien etee, annoin suukon ja sit ne lähti Tn kanssa synnärille. Mun maha ommeltiin kiinni, verho vedettiin takas mun päälle ja mut siirrettiin tohon mulle jo tutuks tulleeseen sänkyyn. Hoitaja sano et "noni, siirrytääs nyt takasin tohon sun omaan sänkyyn", johon mä totesin "No en mä ainakaa sinne yksin pääse" :D Kaikki nauro.. 

No, sit mä lähin sinne synnärille. Normaalisti tässä vaiheessa mentäisiin heräämöön, mut päätettiin et pääsen suoraan vauvan luokse. Multa otettiin kokoajan verenpaineita, varmaan jonkun 5 min välein. Jossain vaiheessa mun sisko sano, et Jonna nosta tota peittoo enemmän sun päälle, sun mekko on iha veressä.. Siinä vaiheessa soitin kelloa ja hoitaja tuli. Mun siskolle ja Tlle vaan sanottiin, et äkkiä pois täältä, ottakaa vauva mukaa. Myöhemmin mä kuulin, et osastolla oli huudettu jotain että missä on se hiekkapussi, leikattu äiti vuotaa... Sit sinne huoneeseen tuli hoitajia, ne laitto mun haavan päälle jonku painavan pussin, ja veti sen kiinni semmosella puristus siteellä. Hoikistuin muute ainaki 10 kg sen avulla ;) Ja oli itellä paljo mukavampi olokin. Ja ne kipulääkkeet... Jotain nannaa. :D Heti ku mua alko sattumaa, senku vaa painoin nappia ja hoitaja tuli kipupiikin kanssa. <3 Sain kaks kipupiikkiä ja sit sain suun limakalvoille semmosta helvetin pahan makusta litkua, mut se oli ihanaa tavaraa. Rupes vaa väsyttää pirusti. 

Parin tunnin päästä leikkauksesta mut ja vauva vietiin osastolle. 

Mua itteeni suorastaan vituttaa se, et mut leikattiin. Mulla on niin epäonnistunu olo. Enkö mä saa ees yhtä lasta synnytettyä? Ja mulle on aina sanottu, et mulla on synnyttäjän lantio. 

Mun on ihan pakko...

Jakaa nää teidän kanssa :'DD

Menossa leikkauksee

Leikkaussalii menossa

edellisenä iltana, viime hetken mahdollisuuksia käynnistyä :D 

Hyvää ystävänpäivää!

Kävin eilen itekseni juoksemassa äkkiä reaalikirppiksen läpi. Tarkotus oli ettiä mekkoa tms mun synttäreille lauantaina. No, mukaan tarttu tollanen ihanan värinen Onlyn huppari, hintaa sillä tais olla 3e! Sit löyty perus h&m valkoinen neule, hintaan 1,5e. Sit oli vielä Madonnan perus pitkä pitkähihanen hintaan 2e. Aikamoisia löytyjä mun mielestä. Vaatteet on ku uusia, ei mitään moitittavaa. Mekkoa en löytänyt, joten kai mä sitten kaivan mun vaatekaappia.. :D 

Kävin eilen salilla kiduttamassa itteeni. Se ihana fiilis, mikä tulee salin jälkeen! Ah, oon rakastunu siihen tunteeseen. Tänää mulle tulee taas lepopäivä, koska haluan viettää ystävänpäivää kullan kanssa. Voisin kyl tehä kotitreenejä, vatsoja, selkiä yms.. Mut jos huomenna sitten tekis taas entistä kovemman treenin! 

Tänää sain muuten ensimmäistä kertaa tapella ton pojan nukkumaan menon kanssa.. Tunti me asiasta väiteltiin ja lopulta sitten nukahti omaan sänkyyn. :) Mun pitäs siivota täällä, koska lauantaina tulee porukkaa kakkukahville. Lauantai-iltana lähen sitten parin kaverin kanssa ottamaan vähän kuppia ;D 

ps. Niko heräs. Nukkuhan se kokonaiset 40min..

Meidän aamupäivä kuvina

Heräiltiin siinä 8 jälkeen, ja otin Nikon viereen. Annoin aamumaidon ja jatkettiin vielä unia. Mä ite nousin siinä vähän jälkeen 10, ja Niko jäi vielä vähäks aikaa nukkumaan.

Mun aamu alko kupillisella kahvia ja...

...tietokoneella!

Kello 10.42 alko kuulumaan naurua..

Siellähän se hymypoika makoili hereillä. :)

Vähän painittiin

 Tässä välissä vaihdettiin vaippa ja vaatteet

sitten leikittiiin :) 

Mentiin syömään ja matkalla otettiin sitten teinipeili :)

Äiti, millon sitä ruokaa tulee? 

Tänään ruokana perunaa ja lihaa!

Sitten taas vaipanvaihto, pikkasen sylittelyä ja vähän jälkeen 12 pullo suuhun ja unille! 

Hyviä päikkäreitä! :)

Ei se aina herkkua ole

Keskustelin eilen yhen ihmisen kanssa äitiydestä, ja äitinä olemisesta. Puhuttiin siitä, miten aina hehkutetaan sitä omaa onnea, vaikka jokainen äitihahmohan sen tietää, ettei se aina herkkua ole. Voimat ei riitä, lapselle ei kelpaa mikään, kiukuttaa, univelat painaa päälle... Ja silti sitä hehkutetaan. Miks siitä vaikeesta vaietaan? Vaikka siitä puhuttais, ei se muuta sitä tosiasiaa et lapsi on tärkein, lapsen eteen tehdään kaikkensa ja lapsi menee tarvittaessa kaiken edelle. Puhuttii ystäväni kanssa siitä, milloin joskus tulee tunne että hakispa joku ton pois, en mä jaksa kattoo sitä. Se on täysin normaalia. Silti, minuutin tai puolen tunnin päästä, katsoo sitä pientä ihmistä siinä ja tajuaa rakastavansa sitä eniten tässä maailmassa, eikä koskaan, KOSKAAN voisi antaa sitä pois. Sekin on normaalia.

Mä ite henkilökohtasesti voin tässä nyt kertoa, et mitä enemmän oon oppinu Nikoa tuntemaan, sitä enemmän mä rakastan sitä. Mä pidin sitä tärkeenä mun mahassa, mä rakastuin kun näin Nikon ekan kerran, mut päiväpäivältä rakastan  Nikoa enemmän. Mullekkin tulee oloja, et voispa kaikki olla kuten ennen Nikoa.. Ei ollu pakko nousta ylös sängystä, pysty vaikka makoilemaan koko päivän siellä jos halus. Pysty lähtemää mihi vaan, ei tarvinnu miettiä hoitoja tai mitään, enkä mä kyllä pysty lähtemään mihin vaa, vaikka hoitaja oliskin. Mut silti mä nautin joka hetkestä Nikon kanssa, jokaisesta päivästä ja jokaisesti uudesta asiasta. Mä rakastan sitä, kun aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä nään Nikon hymyn. 

Niko on ollut yllättävän "helppo"lapsi, ei oo ollu koliikkia, ei korvatulehuskierteitä, ei paljoa kipeenä yms. Mut silti, silti tää on rankkaa. Mua väsyttää, vaikka yöllä oisin nukkunu 10h. Mä huolehdin tosta pikkuihmisestä 24/7, vaikka en oliskaan sen kanssa kokoajan. Se on aika voimia raastavaa välillä. Varsinkin, kun vauva itkee, etkä tiedä mitä tehdä. Ei auta hyssyttely, ei auta silitys, ei maito, ei leikittely, ei mikään.. Siinä tuntee ittensä todella heikoks. Mut eihän sekään oo normaalia, jos vauva ei ikinä itke. Siinä vaiheessa on jotain vikana. 

Enkä mä tällä postauksella nyt tarkota, et pitäs pelkästään niistä vaikeista asioista puhua. Tottakai kaikilla äideillä on niitä ilon hetkiä, rakastumisen tunteita yms ja niistä pitääkin puhua. Mut mä en usko, jos joku sanoo että sillä ei oo ikinä vaikeuksia olla äiti.